Yleisnainen Marin: Päivä kalpalaisena

Olen joka päivä kalpalainen. Ainakin, jos tuotemerkkeilyyn on uskominen. Olen kalpalainen lenkkeillessäni syksyt ja keväät KalPan herkullisen keltaisessa pipossa. Tosin, kun pipoani kommentoidaan (yleensä lausahduksella: ”Ei uskoisi, että SULLA on KalPan pipo!”) niin täytyy aina miettiä, oliko tämä nyt se kuopiolainen jalkapallo- vai jääkiekkojoukkue. Mutustelen nopeasti sanaa ”kalpa” - onhan se selkeästi viileämpi, kuin jalkapallon pyöreä ”kups”.

Ronguin piponi ikilainaan 13-vuotiaalta leikkitätitettävältäni. Pipo istui kooltaan ja väriltään. Nyt, joulukuun ensimmäisenä aamuna, astun se päässäni elämäni ensimmäistä kertaa Kuopion jäähalliin. Minulle avataan ovi henkilökunnan sivuovesta ja pääsen elämään monen unelmaa: saan olla päivän todellinen kalpalainen, kuopiolainen ammattilaisjääkiekkoilija.

Valmentajien kopissa minulle tyrkätään eteen kuukausiaikataulu. Näyttäisi olevan töitä kuutena päivänä viikossa, joista yleensä kolmena iltana peli. Suurin osa peleistä poissa kotikaupungista. Joten paljon seurustelua älypuhelimen kanssa linja-autossa. Ja hotelliaamiaisia, kiitos kyllä!

Ennen tapaamista tutustun pelikavereihini sukunimeltä. Halonen, Kinnunen, Pitkänen, Keränen, -nen ja -nen… Suattaa olla savolaissyntyisiä suurin osa? Bengtsson, Davis, Lauritzen… Tae olla olemattakkii…

Henkilökohtainen valmentajani Saksman (toimitusjohtaja Toni Saksman) varmistaa pukkarin ovelta, että (harmikseni) pelikaverini eivät ole aataminasussa saapuessani vaihtamaan kuteita alkulämmittelyyn. Keltamustassa pukkarissa kuhisee toinen toistaan karskimpaa parikymppistä miestä. Nämä on varmaan kuuluisia. Rikkaita. Asuvat saaristokaupungin lukaaleissa ja kaikilla on malli- tai missivaimo.
Toni karistaa iltapäivälehtien lööppien luoman mielikuvan. Aloittelevan pelaajan vuosiansio jää helposti alle parinkymmenen tuhannen. Osa asuu kotonaan tai opiskelee uran ohessa. Ja elämänkumppanit ovat missejä ja malleja vain pelaajien omasta mielestä.

Ensimmäinen tunti aamuyhdeksästä on omatoimista lämmittelyä. Osa lähtee lenkille. Minä jään poikien kanssa polkemaan pyörää, soutamaan ja vahvistamaan selkälihaksia.

Tänään lämmittelyteemana ovat erityisesti jalat mutta jokainen toteuttaa ohessa myös omaa treeniohjelmaansa. Paino, syke ja rasvaprosentti ovat tarkassa syynissä. Hierojalle on jonoa ja fysioterapeutti kiertää antamassa henkilökohtaista apua. Hyvästä kehonhuollosta huolimatta loukkaantumisilta ei vältytä ja poikia on aina oltava ehjänä varastossa, kun jäältä tulee kiire Terveystalolle.

 

Lihaskimput heittäytyvät sangen erikoisille mutkille jättipallolla tehtävissä kierroissa ja keikkumisissa. Minä tuskin jaksan nostaa edes koko palloa. ”Syyvä pittää, jotta jaksaa”, joukkuekaveri kehottaa ja imaisee banaanin parilla haukulla.

 

Hedelmien suurkäyttö! Se meitä yhdistää. Mutta lihaan en koske, toisin kuin nämä pojat. Pelimatkalla soitetaan huoltsikalle, että onko heillä varmasti tarjota lihaa 300 grammaa kolmelle kymmenelle suursyömärille.

Pukkari ja punttis muodostavat kolmen eri rock-hiphop-henkisen radiokanavan äänimaailman sekoitettuna raudan kilinään, kuntopyörän suhinaan ja huudahduksiin kolmella eri kielellä. Huoltamossa vinkuu luistimien teroituskivi ja seinällä roikkuu pelipaitojen rivi. Sellaisten, joita poikaystäväni piti yläasteella. Milloinkahan tämä ysäri-ilmiö kipuaa takaisin muodin huipulle?  

Tyttökalentereita ei työnnetä piiloon ja karski läppä lentää. Uudesta tulokkaasta ei olla moksiskaan. Tai sitten nämä jättimäiset korstot eivät edes huomaa, että seassa vilistää hiirulainen.

Kymmeneltä pojat katoavat jäälle. Ja kun kissat on poissa, niin hiiri pääsee hyppimään pöydällä. Toipilaana tuumaileva Jykä (84, Jyri Junnila) lainaa varusteitaan ja alkaa todellinen kasvuoperaationi jääkiekkoilijaksi. Pelihousut, rintapanssari, suojat kyynärpäihin, hartioihin, polviin ja kaulalle. Tuplaan ympärykseni ilman silikonia.

Lopuksi huuhteluaineelta tuoksuva treenipaita, sukat, kypärä ja hanskat. Kokeillaan liian isoja luistimia ja huoltajani Markon (Oksanen) kanssa todetaan, että on tyydyttävä kuivaharjoitteluun. Mailoja kuluu joukkueella vuodessa parisataa, joten varastosta löytyy useampikin, mistä valita viimeistelemään liigalook.

Räyh! Pelipanssari luo automaattisesti tarusormustenherramaista taisteluvalmiutta. Ja jotta kaikki olisi huoltojoukkojen mukaan täydellistä… Päähäni vaihdetaan kultainen potta.

Eikä se kuulemma ole mikä tahansa kruunu, vaan sarjan parhaan pelaajan pelikypärä. Hiljaiseksi vetää. Laahustan kamineissani jäälle tajutessani, että to-del-la-kin, taidan elää juuri nyt to-si mo-nen pienen sekä suuren jäkisfanin unelmaa.

Hallissa kylmä ja kova kiekkojen kolina vasten kaukaloa. Pojat pelaa toisiaan vasten. Kerääntyvät välillä kuuntelemaan vinkit valmentajalta. Tai niin ainakin luulen. Enhän oikeasti ymmärrä paitsioista ja ketjuista hölkäsenpöläystä. Mutta tuulettaa osaan!

Ja kannustaa pelikaveria. Sekä istua kiltisti treenien lopun vaihtopenkillä. Se on kunnianhimoisen jääkiekkoilijan vaan pakko hyväksyä: aina ei voi pelata - ei edes joka kerta.

”Mitenkäs sinä liityt KalPaan?”, keski-ikäinen herra pysäyttää takatiloissa. ”No en mitenkään. Itse asiassa en osaa kunnolla edes luistella”, vastaan rehellisesti.

Herra esitellään ”isä-Kapaseksi”. Kapanen? Tämän sukunimen olen kuullut. Auts! Nolo. KalPa vastaan minä 1-0.

Kajautan vastaiskun: ”Mutta minäpä tiedän kaikki kaupunginteatterin näyttelijät nimeltä!” Osu ja uppos! Tasapeli. KalPa-minä 1-1. Ja reilun pelin hengessä saan kutsun lauantain kotipeliin. Kylläkin, kultapotasta vaihdon katsomoon.

Yleisnaisen takaa löytyy teatteri-ilmaisun ohjaaja Anni Marin, joka teksteissään vahvasti heittäytyy jonkun kuopiolaisen saappaisiin tai Kuopion palvelua testaamaan.

Anni on autoton, älypuheliton, televisioton, lapseton Matkus-neitsyytensä syyskuussa 2015 menettänyt, jolle on tunnusomaista ihmettely, heittäytyminen, kokeileminen. Anni lähtee liikkeelle avoimin ja leikkisin mielin.