Kukaan ei välitä – eihän ole totta?

Sattuipa eräänä keväänä…

Emmekö haluakin antaa parhaan mahdollisen tulevaisuuden jälkipolville ja opettaa jälkikasvua yhteiskunnan sääntöihin ja tapoihin? Ainakin minä haluan, mutta liian usein me aikuiset unohdamme esimerkin voiman. Yritän tehdä oman osuuteni. Näytän esimerkkiä, kuinka liikenteessä käyttäydytään ja monesti kulkiessamme kertaan liikennesääntöjä ääneen. Usein toimimme opitun tavan mukaan ja muutokset ovat työn takana. Huomioitava on myös, että vaikka omassa seurassa ei ole aina pienten ihmisten tarkkailuja, joku pieni ihminen saattaa huomaamattani seurata toimiani. Käytän suojatietä, noudatan liikennevaloja ja autolla ajaessani tarkkailen ajonopeuttani yms. Ja kohteliaisuuskin on sallittua liikenteessä.

Ja niinhän siinä kävi, että eräänä iltana harrastuksista palattuani kertasin, kuinka suojatien eteen pysähtynyttä ajoneuvoa ei saa toinen ajoneuvo ohittaa pysähtymättä. Vaikka takapenkin väki on vielä kaukana ajokortti-iästä, toivon että nämä jorinat jäävät mieleen. Automme oli pysähtyneenä, jotta voimme kääntyä vasemmalle. Kaksi autoa hujahti ohi ja pysähtymättä. Moitittuani tätä ääneen takapenkiltä kuului tyhjentävästi: Niin, kukaan ei välitä, kukaan ei välitä mistään!

Yleisnainen Marin: Päivä museointendenttinä

Saavun täpärästi työmaalle. Käyn suoraan asiaan ja esittelen asiani Kuopion museon vastaanotossa: ”Hei! Helka… Mikäs se nyt olikaan… Tiedät kyllä? Helka odottaa minua. Yleisnainen Marinia.”

Ei, Helka ei ole paikalla. Vastaanottovirkailija tavoittaa puhelimitse. Selviää, että museointendentti Helka Väisänen ei suinkaan ole pyörittelemässä peukaloitaan minua odotellen. Helka on kiiruhtamassa työhuoneeltaan Korttelimuseolta kolmatta, neljättä, kenties viidettä kertaa tälle aamulle. Helkan verenpaine huolettaisi, mikäli en tietäisi, että tänään on Kuopion museon kesän 2015 näyttelyn From Piretta With Love -avajaisia edeltävä päivä. Aattohulina sen mukainen: ihan näin usein ei Helka joudu Kuhmun (Kuopion kulttuurihistoriallisen museon) rakennusten väliä sahaamaan.

Minäkin olen tänään museointendentti. Näyttelyitä suunnitteleva ja toteuttava historioitsija. Hierarkiassa museoamanuenssia korkeampi. Enkä suinkaan mikä tahansa Pepsodentilta kuulostava museohiirulainen, vaan varjo näyttelyä kuratoineen Helka Väisäsen vierellä.

Helkaa odottaessa minua pestiin ajaa sisään näyttelyn tuottaja Karoliina Autere. Karo valaisee päällisin puolin Pirettan, 60-luvulta 2000-luvulle toimineen kuopiolaisen vaatevalmistajan, näyttelyn sisällöstä.  

Ehdottomia sääntöjä on kaksi: näyttelyalueelle ei saa astua kengissä…

… Eikä museoesineisiin saa koskea (paitsi me intendentit).

Olen saapunut työmaalle reipas vuorokausi ennen lehdistötilaisuuden alkua. Näyttelytilan julisteista, teosteksteistä ja näyttelyesineistä (eli tässä tapauksessa vaatteista) paikkaansa vielä etsii suurin osa. Seuraavana päivänä kengät, imurit ja työkalut eivät enää kuulu joukkoon. Arkeologi ei pukeudu reisitaskuhousuihin, eikä työryhmä kommentoi museoesineitä risuin ja ruusuin. Näin työryhmäläiset vakuuttavat. Vuorokauden päästä kaikki on tiptop.

Epäröin. Millä maagisella taikatempulla selviämme kaaoksesta tällä aikataululla? Kaikkihan on vinksin vonksin. Tai ainakin heikun keikun. Toisaalta näyttelytila ei ole suuri. Kaksi salia. Sopivan pieni hallittavaksi myös yleisölle: täällä ei tule teosähky. Tänne olisi helppo vartiksi piipahtaa. Viettää erilainen lounas, pujahtaa kadulta, tulla hengähtämään ja virkistäytymään.

Henryn hymy ei hyydy kaaoksen keskellä.

Olen kaivamassa villasukkia näyttelyalueelle, kun Helka toivottaa lämpimästi tervetulleeksi maailmaansa. Ammattinimihirvityksestä huolimatta museoasiantuntija on maalaisjärjellä ymmärrettävissä, eikä arkistonpölyinen erakko tai sivistyssanoja heittelevä besserwisser.

Hyppään Helkan kelkkaan. Näyttelykuraattorin tehtävä muistuttaa teatteriohjaajaa, jääkiekkovalmentajaa, pienyrityksen pomoa. Henkilöä, joka suunnittelee, organisoi, delegoi. Pitää toiminnan käynnissä, yhteishenkeä yllä. Kuuntelee ylintä johtoa (museojohtajaa), mutta kantaa vastuun toteutuksesta. Saa kehuja ja haukkuja, itseltään ja muilta. Ja tekee itse viime tingassa tekemättömät hommat kuin hommat.

Tänään olemme yli puolen vuoden patikoinnin loppusuoralla. Touhua riittää, kiire on suunnaton. Silti Helkan olemus viestittää rauhaa ja varmuutta. Tervehtiminen ja kiittäminen tulevat sydämestä. ”Ihana mies!”, ”Kiitos tuhannesti!”, kajahtaa halauksen kera yhteistyönkumppanille. Lämmin hipaisu siivoojan olkapäähän osoittaa tasa-arvoisuutta. Työyhteisössä on lämmin henki. Helkan puhelin soi vähintään kerran viidessä minuutissa. Jokaisessa puhelinkeskustelussakin lempeä äänensävy.

Kirjastokahvilasta lounasta paperipussiin ja Korttelimuseolle. Museoesineistöä viimeistelevä tekstiilikonservaattori ompelee kangasnappeja paikoilleen. Tutustun Pirettan museoarkistoon matkaavaan esineistöön - eli silmiini suoraan kirpparilta repäistyltä. 60-luvun nostalginen takki on selvästi aarre mutta nuo 90-luvun lyhyet ja leveät neulepaidatko museoesineistöä?

Retro-Piretat raksalla

Mitä lähempänä nykypäivää esineistö on, sitä vaikeampaa on nähdä sen arvo. Täytyy nähdä tulevaisuuteen, mitä säilyttää. Nykyajan tallentaminen on museointendentille suurhaaste. Ennen kaikkea kun tässä ajassa tavaranpaljous on valtava, eikä suurimmalla osalla esineistöä ole nimettyä synnyinsijaa. Kuinkas arkistoida kehitystä netin ja älyteknologian tiedonsiirrossa?

Tai entäs jos jokin tuhoutuu? Museon varastoissa säilötään kymmeniä, satoja tuhansia esineitä. Miljoonia valokuvia. Menneitä materiaaleja, joiden tuhoutuessa ei voi korvata mikään - joiden arvoa ei voi mitata rahassa.  

Työtunteja ei lasketa. Viime päivät, myös viikonloppu, työryhmä on paiskinut yli 12-tuntisia työpäiviä. Kirjoittanut näyttelytekstejä, printannut ja ripustanut julisteita, kantanut ja asetellut mallinukkeja. Imuroinut, vasaroinut, suharoinut. Helka on tehnyt itse, teettänyt muilla. Helka kiittää ymmärtävää puolisoa: tuskin perheenäiti Väisänen tällä panoksella antautuisi. Tai kokisi ainakin syyllisyyttä.

Helkan viimeisimmät viilaukset näyttelypäällikön leikkuupöydällä.

Näyttelypäällikön kanssa suunnitellaan viimeisiä näyttelyprinttejä. Puhelin soi. Helka huikkaa päättävänsä kuvan myöhemmin (eli milloin?!) Helka vastaa (tähänkin) rauhallisesti mutta räjähtää nauruun. Älypuhelimen toisessa päässä museonjohtaja vääntää hirtehistä huumoria näyttelyn aikataulusta. Loppumetreillä museon ylimmän auktoriteetin kevennys on lisätuntejakin arvokkaampaa.

On johtajalla tärkeää kerrottavaakin. Taiteilija Riitta Rönkkö on juuri ottanut yhteyttä, että olisi näyttelymateriaalia lahjoitettavana. Mars autoon ja nokka kohti oikeaa taiteilija-ateljeeta. Toimin kartturina suoraan päästäni.

Vartin päästä äimistelemme Piretta -valotaulun edessä. Aitoa retroa. Vai että tällainen yhteydenotto ja lahjoitus päivää ennen avajaisia! Täydellinen. Valotaulu takapenkille ja takaisin museolle.  

Huikoo jo kahden ensimmäisen työtunnin jälkeen. Olen vaihtanut viisi kertaa paikkaa pitkin kaupunkia, tavannut lähemmäs parikymmentä eri henkilöitä. Ah, kahvitauko. Meillä neljällä yhtä aikaa. Syvä hiljaisuus. Ei vaivaantunut vaan käsin tuntuvan keskittynyt. Tyhjyyteen tuijottavista katseista ja hitaista kahvia kulattavista eleistä on luettavissa, että aivoissa pyörii valovoiman nopeudella.

Helka hörppää arvaamattomasti kupin tyhjiin. Pongahtaa ylös. Ja meni jo. Vaihtoi Korttelimuseolle. Viimeiset näyttelytekstit täytyy hioa. Moikka!

Jään Karon ja arkeologi-Tanjan (Tenhunen) avuksi, Helkan tuuraajaksi, näyttelytilaan. Puuseppä tuunaa useampia näyttelyitä nähneitä jalustoja. Yhdessä museomestarin kanssa me asettelemme julisteita ja esineitä. Tarvitaan useampi silmäpari kertomaan, laitetaanko oikealle vai vasemmalle, ala- vai yläreunat samalle tasolle. Laser kertoo meitä paremmin, onko suorassa, symmetriassa.

Tanja, Kata ja Piretan uudet vaatteet.

Työryhmä on ollut loppusuoran yhdessä lähes yötä päivää. Silti ei tiuskimista, ei käskyttämistä. Ei pullistuvia stressisuonia ohimolla. Ei hermostunutta elehdintää. Ei hoputusta. Ei luovuttamisenmeininkiä. Mikä tämä jengi oikein on?

Työmäärästä huolimatta ilmapiiri on rento. Ollaan kohteliaita ja kannustavia. Välillä repäistään naurut, heitetään karkeaa läppää. Porukasta on hitsautunut muumimainen hetkessä oleva yhteisö. Jokaisella on oma roolinsa mutta yhteisen päämäärän eteen joustetaan. Tehdään kaikki vähän kaikkea.

19 tuntia lehdistötilaisuuteen. Miltä tuntuu, Helka Väisänen? ”Pää on aivan tyhjä”, hän väittää.

En usko. Silmistä näkee, että tuossa päässä on tallennettuna vielä rutkasti tietoa ja luovuutta näyttelyn hyväksi. Tyhjyys tulenee vasta, kun toimittajat saapuvat. Silloin intendentin idean siemen on kasvanut täyteen kukoistukseensa. Lapsi synnytetty ja valmis elämään omillaan. Silloin me intendentit kilautamme Lingell&Piispasen liköörilaseja ja aloitamme uuden vaiheen, luopumisen.


Yleisnaisen takaa löytyy teatteri-ilmaisun ohjaaja Anni Marin, joka teksteissään vahvasti heittäytyy jonkun kuopiolaisen saappaisiin tai Kuopion palvelua testaamaan.

Anni on autoton, älypuheliton, televisioton, lapseton Matkus-neitsyt, jolle on tunnusomaista ihmettely, heittäytyminen, kokeileminen. Anni lähtee liikkeelle avoimin ja leikkisin mielin.

Kansainvälisiä herkkuja Kuopion torilla

Juustoja, leivonnaisia, patonkeja, makeisia, kinkkuja, lisää juustoja, makkaroita, kermakaramelleja... Eksoottisten herkkujen ystävän kannattaa tutustua Kuopion torin tarjontaan tänä viikonloppuna, kun torilla järjestetään ranskalais-italialainen ruokatori.

Normandian Caenista kotoisin oleva Anthony LaBelle myy makeisia ja englantilaisia fudgeja. Naiset ovat ostaneet eniten valkosuklaan ja miehet pistaasin makuisia herkkuja.

Ranskalaiset Morgan ja Tony paistavat tuotteensa yöllä ja myyvät niitä päivällä. Heidän kojunsa suosituimmat ostokset ovat olleet suklaaleipä pain du chocolat, erilaiset macaronit ja patongit.

Ranskalais-italialainen ruokatori on auki vielä lauantaina 23.5. kun torilla vietetään kesäkauden avajaisia ja Mahdollisuuksien toria.

Teksti ja kuvat: Jukka Torikka

Asukkaan asialla - Nyt saa innostua!

Kuopiolaisilta kysellään parhaillaan lähidemokratian malleja. Kuinka ja mitä kautta asukkaat haluavat tulevaisuudessa vaikuttaa palveluitaan ja ympäristöään koskevaan päätöksentekoon. Mielellään vastaanotetaan myös kritiikkiä. 

Tarkoituksena on koota nyt aluksi lähidemokratiaan ja osallisuuteen liittyviä kokemuksia, mielipiteitä, toimintamalleja ja ehdotuksia.  Kuluvan vuoden loppuun mennessä aineiston pohjalta suunnitellaan vaiheittain kuopiolaisen lähidemokratian tulevaisuudenkuva. Lähestymistapa on poikkeuksellinen valtakunnallisestakin näkökulmasta.  Jyväskylässä tammikuussa valmistuneen väitöskirjan mukaan kansalaiset eivät yleensä pääse vaikuttamaan strategisen tason suunnitteluun ainakaan kansallisella tasolla (Anu Kettunen, 2015).  Kaupunginvaltuusto siemensi siten uuden toimintakulttuuurin synnyttämistä, kun asetti Kuopion lähidemokratiamallin valmistelun lähtökohdaksi asukkaiden mukaan ottamisen varhaisessa vaiheessa. Avoimesti ja läpinäkyvästi toimien.  

Tervetuloa mukaan lähidemokratian valmisteluun kaupungin verkkosivuilla Osallistu ja vaikuta –osiosta tai oikeusministeriön Otakantaa.fi sivustolta.  Otakantaa.fi- palvelussa voit seurata työn vaiheittaista etenemistä sekä perehtyä materiaaliin aina Kuopion lähidemokratiamallin valmistumiseen saakka. Mallin tulee olla määriteltynä huhtikuussa 2016.

Kuopiolainen asukas - päättäjä, työntekijä, eläkeläinen, järjestötoimija, yrittäjä, opiskelija-  kerro omat ajatuksesi! Mikä kuopiolaisessa lähidemokratiassa mättää, kuinka olisi parempi toimia tulevaisuudessa ja millaisia hyviä toimintamalleja meillä on jo olemassa! Tämä kysely on avoinna 18.6.2015 saakka.

Tehdään Kuopiosta yhdessä lähidemokratian
pääkaupunki!

Linkki kyselyyn.

Lisätietoja hankkeesta löytyy projektisuunnitelmasta ja etenemissuunnitelmasta.

Peilataan taakse mutta katsotaan ja mennään vahvasti eteenpäin!