Yleisnainen Marin: PÄIVÄ KOTIÄITINÄ

”Moi! Kirsi tässä. Tulisit sä meille leikkii?”. Tällaista puhelua en ole saanut kahteenkymmeneen vuoteen. Totta kai tulen! Mitä leikitään? ”Kotista. Sä voisit olla niiku kotiäiti. Sulla olis kakskerroksinen kuuskytluvun omakotitalo. Ikuisessa remontissa. Ja sit mies, joka tekisi pitkää työpäivää, osan aikaa reissussa. Ja opiskelis parina iltana viikossa ja aina lauantaisin. Ai niin! Ja sit teillä olis neljä lasta. Vanhin viisi.” Huh. Aikamoista. Mutta sehän on vaan leikki. Suostun. ”Tai siis sähän vaan niiku leikit. Kun mä oon sellanen ihan oikeesti.”

Lapset ovat kotiäidin prioriteetti yksi. Kävelen töistä rivakasti Pikku Kakkosen puistoon. En halua traumatisoida heitä kertomaan psykologille, kun ”äiti ei tullut ajallaan vaikka lupasi.”

Aloittelin leikkiä jo aamulla. Pohdin, pestäkö tukkaa vai ei. Ei kai kotiäideillä sellaiseen ole aikaa? Muusta laittautumisesta puhumattakaan. Ja mitä puen, kun se kuitenkin sotkeutuu mustikkaan? Räkään ja kakkaan vähintään.

Kotiäiti-Kirsi (Koponen 36 v), jota leikin, näyttää kuitenkin ihan fressiltä. Vaikka aamu on ollut tyypillinen hulabaloo ruoanlaittoineen ja pesukonepyörityksineen, on kotiäidillä jäänyt aikaa valita puhdasta päälle ja sipaista ripsaria.  

                                                                                                                                                                                  

Ulkoilu kuuluu aamupäivään. Leikkikavereistani ensimmäisenä tervehtii pikkuhurmuri Veikko (2 v). Kaksoissiskonsa Helmi leikkii kauempana Kirsin äidin kanssa. Mummo napataan usein seuraksi puistoon tai avuksi kauppaan. Mummo saa ohjelmaa, lapset enemmän huomiota ja kotiäiti helpotusta. Kaikki voittavat. Myös leikkimieheni Janne, jonka ei tarvitse hätäillä työmatkallaan. Mummo tulee kyllä yökylään avuksi korvaamattomaan.

Neljää vuotta lähestyvä Toivo ei laske vaan nousee liukumäkeä. Entäs Väinö? Väinö, missäs on se Väinö? Alla kiipeilypuun, ei voi olla kukaan muu. Siellä, siellä se Väinö (5 v) on.

Kello lähestyy kahta. Välipalan aika. Mars autoon, kaikki! Mummo eteen, vauvat (eli kaksoset) takapenkille ja isot pojat peräkonttiin.

Seitsenpaikkaisen tilaihmeen etsiminen oli isän ensimmäinen reaktio kuullessaan tuoreimpien putkahtavan tuplana perheeseen.

Mummon jätetään kotiinsa hengähtämään ja huristellaan itse Rahusenkankaalle. ”Kuka esittelee poikien makkarin? Kuka pihalelut?” Kotiäiti tietää, että kotiutuminen on ketterämpi, kun sovitaan jo autossa kaikille omat pikkutehtävänsä.

Kotiutuminen sujuu mutkitta. Isot pojat ovat täysin omatoimisia. Pakko olla.

Seuraavaa lähtöä ennakoidaan ripustamalla ulkovaatteet ja sujauttamalla lapaset, myssyt, paikoilleen. Kaikilla omat paikkansa. Eikä vain vaatteissa vaan ensisilmäyksellä koko kodissa. Onko täällä käynyt siivooja? On. Viisikin. Kotoa ei lähdetä ennen kuin aamupäivän sotkut on siivottu. Satukirjat kuuluvat kirjahyllyyn ja legoille, eläinleluille, junaradanpalikoille on omat korinsa.

Yhdessä tekeminen onnistuu, kun paikat on selkeät. Paitsi äidin vaatekaapissa…

Meidän isästäpä tulee isona insinööri. Ja hänen mestarikeksintöjään on väli- ja iltapalana tarjoiltava herkkulautanen. Pilkon siihen mandariineja ja kurkkua. Valmistan leipätikkuja saksimalla paahdetusta leivästä sormen levyisiä pätkiä.

Herkkulautanen on hitti ja katras hyökkää kimppuun.

Napostelu on kiivasta. Kunnes Veikko kantaa keittiön kaapista luumusosetta. Kiinnostus vaihtuu. Kaikkien on saata luumusosetta. Dipattava leipää soseeseen. Kunnes Helmin tekee mieli omenaa. Ja niin muidenkin. Paitsi Väinön, joka on jo kaatamassa pikkulegojen laatikkoa lastenhuoneeseen.

Ei aikaakaan, kun legot ovat varastaneet lapset. Leivät, soseet, omenat jääneet. Kotiäiti popsii pois. Kuten aina.

Leikit alkaa sulassa sovussa. Nyt voisi imuroida, laittaa astiapesukoneen päälle, viikata pyykit, esivalmistella jo huomisen ruokaa… Ei. Toivo itkee. Ja siinä samassa minuutissa, kun kotiäiti istahtaa sängyn laidalle auttamaan Toivoa legopalikoissa, on hänet vallattu hokemilla: ”Äiti! Äiti! Äiti!”, ”Kato! Kato! Kato!”

Eikä tästä enää noin vaan lähdetä.

Legopalikka on tyhmä. Toivo tarvitsee syliä, mutta kilpailijoita on kolme muutakin. Kun itku hetkeksi rauhoittuu, Veikko tönäisee Helmiä ja syntyy uusi itku. Toivon itku yltyy jälleen. Tällä välin Väinö on ottanut äidin puhelimen. Puhelin kiinnostaa myös Veikkoa ja Väinö puolustautuu muksasemalla pikkuveljeä. Kotiäiti komentaa poikia: ”Ei! Ei! Ei!”. Perustelua. Sitä äitiys on. Ja kun vielä toistetaan useampaan otteeseen, Helmikin ehtii unohtaa tapahtuneen. Muovinen kapistus soittaa Piippolan Vaaria äänekkäästi. Desipelit huipussa.

Yksi lattialla, yksi sylissä, yksi siirtyy legojen äärelle ja yksi peuhaa sängyssä. Ja naps! Yht’ äkkiä rauha maassa. Kaikki omissa oloissaan. Nyt voisi palata sinne keittiöön… Kunnes Helmi kaatuu ja alkaa itku. Samaan kiertokulkuun toinenkin.

Ja show must go on!

Pojat villiintyy jälleen kamppailuun. Näissä tilanteissa kotiäiti ottaisi nyt heti isin rinnalleen hinnalla millä hyvänsä. Kuka pistetään vitriinin päälle rangaistuspenkkiin istumaan?

Paha mieli tarttuu ja kotiäiti menee itse.

Puoli viisi. Ruoka-aika. Tietyistä rutiineista on pidettävä kiinni. Että olisi edes jotakin pysyvää muuten niin tunne- ja tapahtumarikkaassa arjessa. Makaronilaatikkoa mikroon, kaksi lautasta kerrallaan. Kun lapset syö, kotiäiti tyhjentää kuivausrummun. Pistää uudet tilalle ja pesukoneen pyörimään.

Vaatteet lajitellaan lasten silmien alla. Kunnes Veikko keksii…

Kaikkien on saatava alkkarikypärät!

Samassa Väinön ruokapidot käy liian villiksi.  Väinö omaan pöytään. Kotiäiti tulee turvaamaan rauhaa. Ja kuorii samalla Toivolle porkkanaa. Ja vaihtaa Helmille vaippaa. Ja kas, kaksosista toinenkin kakkaa samaan aikaan. Ja suu vaahdossa äiti kertoa ruplattaa, kuinka ME käytetään vaippoja, kuinka ME puetaan ne itse, kuinka ME juodaan vielä tuttipullosta…

Kotiäidille kaikki tapahtuu monikossa. Missä on yksilö me-muodon takana? Kuka Sinä olet, kotiäiti?

                                                                                                                                                                 

Vuosi sitten Kirsi unohti liian pitkäksi aikaa kysyä tätä itseltään. Hän hoiti vuosikkaita kaksosia, kasvatti uhmaikäisiä poikia. Nukkui hatarasti ja vähän. Tuki sekä miehensä ja omaa lähipiiriään vakavien sairauksien ja kuolemien kohtaamisessa. Suri itsekin mutta pyöritti arkea taistele ja pakene -hermostolla. Lopulta sydänkään ei ollut enää rytmissään.

KYS:ssä vietetyn yön jälkeen on raivattu aikaa yksilölle kotiäidin alla. Nyt elämässä on aikataulullisesti joustava juoksuharrastus, luovaa kirjoittamisaikaa kotona ja meditaatiokurssin hiljaisuutta tunti viikossa - kiitos aina auttavan äidin ja joustavan avomiehen. Tiskit, pyykit ja huoneet saa jäädä hujan hajan, jos nukkumatti kutsuu. Tai Yle Areenan Satuhäät. Ja laatuaikaa parisuhteelle on otettava. Yksi äidille ja isille järjestetty ilta pari kertaa vuodessa.

Armollisuutta. Niin äitinä, vaimona, kuin yksilöllisenä naisena. Sitä kotiäitiys on opettanut. Tukka saa olla tuuhea takuista. Kehossa saa näkyä kolme raskausaikaa. Elämä saa pyöriä kotona. Nuoruutta ehti kyllä elää ympäri maailman yli kolmekymppiseksi. Vaikka aupairvuodesta viiden lapsen perheessä jäi kytemään haave, tuli silti täytenä yllätyksenä, että kaikki tämä, kuuden vuoden sisällä seurustelun alkamisesta. Edes naimisiin ei olla ehditty.

Pikku Kakkonen! Loppuu se muistelu. Paluu todellisuuteen.

Arkipäivän pyhin hetki on koittanut.

Lasten rauhoittuminen puoleksi tunniksi taattu. Kirsi lähtee hakemaan mummoa jälleen yökylään. Kotiäiti jää lasten kanssa keskenään. Täyttää tiskikoneen. Siivoaa ruokapöydän. Täyttää jääkaapin. Viikkaa pyykit loppuun. Nostelee lelut ja vastaa kolme tuntia sitten tulleisiin viesteihin.

Kaikki tämä jakamatta huomiotaan muulle. Ah. Tätä minä ikävöisin, jos tämä leikki olisi totta. Entä sinä, leikkitoverini Kirsi?

”Matkustelua. Pariisissa en ole vielä käynyt. Kaalilaatikkoa ikävöin myös. Lapset kun ei voi sietää sitä. Ja kynttilöitä olisi kiva polttaa olohuoneen pöydällä.

En oikeastaan muuta.”

Yleisnaisen takaa löytyy teatteri-ilmaisun ohjaaja Anni Marin, joka teksteissään vahvasti heittäytyy jonkun kuopiolaisen saappaisiin tai Kuopion palvelua testaamaan.

Anni on autoton, älypuheliton, televisioton, lapseton Matkus-neitsyytensä syyskuussa 2015 menettänyt, jolle on tunnusomaista ihmettely, heittäytyminen, kokeileminen. Anni lähtee liikkeelle avoimin ja leikkisin mielin.