Yleisnainen Marin: Päivä päiväkotilaisena

Vehnäpuuroa ja ruisleipää. Täysjyvällä tankataan meidät Vanamot päivään.  Elämäni ensimmäiseen päiväkodissa.

Istahdan Niiralan päiväkodin sisarusryhmän aamupalapöytään. Saparot päässä yritän soluttautua joukkoon. 1-5 -vuotiaat ryhmätoverini tuijottavat hiljaa. Katseet kysyvät, miksi tuo vähintään kuusinkertaisesti vanhempi ja puolitoista kertaa pidempi jättäytyy hoitajien passattavaksi. Uutena tuleminen valmiiseen ryhmään on iästä riippumatta vaivaannuttavaa.

Pöydällä lojuu puoliksi väritettyjä kuvia. Saisinko minäkin? Ja simsalabim! Yhteys saavutettu. Hetkessä edessäni on kahden possun värityskuva, puuvärit ja seurassani viisi uutta tuttavuutta: kolmevuotias herra ja neidit kahdesta viiteen ikävuotta.

Meidän porukka

Ikä ei naista pahenna. Yhteisiä puheenaiheita löytyy kyllä. Telkkariohjelmat, Hoplop-kokemukset, sisarussuhteet, shoppailun tylsyys ja kesäpuuhat. Viisivuotiaan neidin sylki suihkuaa ja silmät pullistuvat jättikalajuttua selostaessa. Mielikuvitusystäviä on ollut meillä kaikilla. Nelivuotiaan perhe jopa adoptoi orvoksi jääneen mielikuvituskaverin.

Varpaiden harottaminen = joukkoon sulautuminen

”Arvaa mitä?” Retorinen kysymys aloittaa jokaisen lauseen. Pitkälle en ehdi arvaamaan. Vastaus tuli jo. Mummot on tosi vanhoja. Iltaisin pilvet muuttuvat vaaleanpunaisiksi ja savupiipun savu oranssiksi.

Kavereilleni kaikki on mahdollista. Teroittaa voi teroitinta, ei kynää, pyörittämällä. Miten ne tuonkin keksi? ”Me ollaankin fiksumpia!”, pikkuherra tokaisee.

Mielikuva äänekkäistä päiväkotiryhmistä karisee. Pulpatusta ja pölinää on mutta volyymi pysyy normaaleilla taajuuksilla. Päivän ainoat joukkohuudahdukset heitetään, kun ohjaajamme Marika ilmoittaa lähdöstä Peräskiin. Ryhmän riemu on suuren suuri. Tuulettaminen ja ilonhuudot tarttuvat. Ilakoin kaikista lujimmin vaikka en edes tiedä, minne minua viedään. Mutta ensin pisulle.

Lasten vessan ovella iskee ryhmän ehdoton kielto: minulla ei ole mitään asiaa minipöntölle. Kapinoin. Ei oo reiluu! Syntyy tiukka väittely. Yksi vastaan viisi. Hiljennän haastajat kysyessäni, miksi pienet saa käydä isojen pöntöllä, jos isot ei saa käydä pienten. Voitto vessaan. Tytöt jää vahtiin lukottoman oven eteen.

”Kuka on istunut minun pöntölläni?”

Marika pyytää nimeltä yksitellen jonoon. Viimeinen tarkistaa, onko suora. Saa mennä. Eka, toka, minäkin, hypitään portaita alaspäin. ”Oliko luvallista?”, Marika huomauttaa. Anteeks, innostuttiin.

Kaikki perillä ja ovi Peräskiin aukeaa. Sisätossut lentävät jalasta ja kaverini valtaavat jumppahuoneen. Juokseminen sallittu, jopa suotavaa. Ollaanko ralliautoja? Joo! Renkaat käteen ratiksi ja kirmataan ringissä ympäri salia. Isolta päiväkotilaiselta loppuu polttoaine alta aikayksikön. Mutta vielä jaksaa toiseen suuntaan!

Suurta iloa pienen kuvakulmasta

Rakennetaanko temppurata? Joo! Kokeilen köysiä, renkaita, trampoliinia, puolapuita ja liukumäkeä. Ryömin ahtaan muovisen putken läpi.

Pikkukaverit auttaa isomman ulos

Kuka ei muka kuuluisi joukkoon?

Leikitäänkö ankkoja? Joo, leikitään vaan, mutta minä en sitten ole äitiankka. Taas väitellään. Yksi vastaan viisi. Sanoivat olevansa minua fiksumpia - miksi minun siis pitää olla isojen roolissa?

Ei äitiankka vaan vastarannankiiski

Kesäkuun kolea ei riko rituaaleja. Pihalle on päästävä. (Onnekseni) minun kokoisia varavaatteita ei ole ja saan Marikalta luvan jäädä sisälle. Syön pienimmäisten kanssa. Riisiä, perunaa, salaattia ja kanakastiketta. Käsikana (broilerin koipi) olisi kuulemma parempaa. Vieruskaveri nukahtaa kesken haarukoinnin.

Kaverit palaa pihalta. Meidän porukka, tässä taas. On aika varovasti paljastaa, että puolipäivähoitoni on lopuillaan. Kaverini vaikenevat. Jättävät yksin. Lähtevät pisujen kautta päiväunille.

Sweet dreams!

 Leikkihuone on taiottu makuusaliksi. Jokaisella oma seinästä vedettävä sänky. Hämäränhyssy ja panhuilumusiikkia. Kaverit pujahtaa omiin peteihin. Käyn vielä silittämässä hyviä unia. Viisivuotias kaverini nousee ja pyytää, tulisinko muuna päivänä. Voitais puuhata yhdessä. Leikittäisiin ankkoja. Eikä minun tarvitsisi olla äiti.


Yleisnaisen takaa löytyy teatteri-ilmaisun ohjaaja Anni Marin, joka teksteissään vahvasti heittäytyy jonkun kuopiolaisen saappaisiin tai Kuopion palvelua testaamaan.

Anni on autoton, älypuheliton, televisioton, lapseton Matkus-neitsyt, jolle on tunnusomaista ihmettely, heittäytyminen, kokeileminen. Anni lähtee liikkeelle avoimin ja leikkisin mielin.