Yleisnainen Marin: Päivä parkkipirkkona

On olemassa korkeita autoja, joihin on helppo mennä istumaan. Matalia autoja, joista on vaikea nousta ylös. Ja isoja peräkontteja, joihin mahtuu myös rinkka.

Suomessa autoillaan oikealla puolella tietä. Paitsi punaista päin. Silloin täytyy olla pysähdyksissä. Kunhan ei ole keskellä tietä. Se on vaarallista, kaikille.

Tässäpä oikeastaan kaikki autottoman ja ajokortittoman himokävelijän pohjatieto autoista, liikenteestä ja pysäköinnistä. Jos se riittää, niin jo vain tulen pysäköinnintarkastajaksi, päiväksi parkkipirkkona. Kiitos kutsusta!

Kesäaamu kello kahdeksan kaupungin virastotalolla. Täällä parkkipysäköinnin hermokeskuksessa Vesku jo odottaa päivän ensimmäisiä soittoja. Tutuksi tulleet vakkaririmpauttajat juoruavat heti aamusta, mitkä pysäköinnit kotikulmilla ja työmatkoilla ovat taas rempallaan.

Päivän mittaan Vesku delegoi aiheettomat ja aiheelliset juorut pysäköintitarkastajien puuhaksi. Puhelinlinjan täyttää myös kysymykset ja oikaisuvaatimukset. Änkyrät ja asialliset. Kaikki otetaan tosissaan, sillä myös tarkastajat mokailevat. Kolmeentuhanteen virhemerkintään vuodessa mahtuu aina muutama möhläys, jota pysäköinninvalvojan, lakimiehen kanssa ratkotaan.
 

Parkkipirkko valvoo

Työparini saapuu. Hän ei ole huutomerkkinä huomattava punatakkinen pirkko vaan plus kolmekymppinen herra sinisessä fleecetakissa ja reisitaskuhousuissa. (Kaikella kunnioituksella) Jarno näyttää työasussaan kuin kuka tahansa suomalainen perusjamppa. En kansasta erottaisi, jos ei huomaisi takkiin painettua sinistä silmää ja olalla keikkuvaa miniprintteriä. Kuuluuko soluttautuminen näiden parkkipirulaisten kikkoihin?

Sillä pysäköinnintarkastajathan ovat läpeensä kieroilijoita. Niin olen kuullut. Ja auktoriteettia omaavia, vaikka eivät omaakaan poliisin arvoisia virkavaltaoikeuksia. Silti heidän ilmestyminen - siinä missä poliisi ja myymälävartijakin – herättää tunteen: ”Minä olen varmasti tehnyt jotakin väärin!”

Takki, tulostin, virkamerkki, ajokortti, kynä sekä työ- ja päivystyspuhelin. Valmis työvuoron ensimmäiselle parituntiselle. Ei kävellen vaan kaaralla baanalle.

 

 Alla tuliterä parkkipirkonpunainen Nissan

Ensimmäiseksi tarkastetaan pysäköintiviidakko KYS. Rakennusten väliset pienet sopukat, pelastustiet ja hälytysajoneuvojen pysähdyspaikat.

Tarkastajalla on lupa soveltaa lakia mutta näiden kanssa ollaan tiukkana. Ambulanssin tielle pysäköity Audi voi olla hengenvaarallinen. Vain viidenkympin virhemerkintä kuulostaa sangen lievälle kuin summa on sama kiekkopaikalla vartin ylimääräistä viipyneelle Volvollekin. Eikö tässä olisi kansalaisaloitteen paikka: parkkisakon porrastaminen rikkeen mukaan?

Tarkastusajo kaupungin pohjoispuolella jatkuu. Yleisten teiden ja katujen lisäksi erityistarkkailussa on ostoskeskusten invapaikat sekä tiettyjen taloyhtiöiden pyytämät pihavalvonnat.

Jarnon katse on kahdessa työvuodessa kehittynyt haukan tarkaksi. Autosta ei tarvitse nousta. Jo etäältä tarkastaja näkee pysäköidyn tuulilasin kautta kiekot ja lupalaput - teksteineen?! Vain nykypösöjen kaltaiset mallit tummilla ikkunoillaan nostattaa pois ratin takaa.

Norsun muistillaan konkarisoitunut tarkastaja tunnistaa myös tietyt mobiilit vakiopaikoillaan. Tämä, tuo ja se ovat saapuneet samoille paikoille vuosikaudet. Kunnioittaen Jarno tuumaa, että eläkeikää lähestyvät pirkot tunnistavat myös biilien haltijat.

Tänä rauhallisena kesäaamuna Pohjois-Kuopio on (tylsän) esimerkillisesti parkkeerattu. Konkaritarkastajan taidoilla kierros on valmis ennätysnopeasti ja pysähdymme Julkulassa aamukahville. Herttaisen konditorian myyjä puhuttelee työpariani tuttavallisesti.

 Turha udella, käyt sä täällä usein

KYS, Puijonlaakso, Julkula, Männistö, Linnanpelto. Satamat, koulut ja työläisten omat parkit. Reitti on rutiini ja työn kuva päivästä toiseen sama. Silti ”päivät ei ole veljiä keskenään”, kuten pirkot tuppaavat tuumaamaan.

Rutiinit rikkoo esimerkiksi Veskun yllättävät pirautukset. Tiedät-kyllä-missä on luotisateen vaara, eikä sinne kannata Yleisnaista viedä. Ja Haapaniemenkadulta soitettiin, että asukas pysäköi toistuvasti vieraspaikalla. 

 

 Vihdoinkin! Kello 09:43 ja täältä tullaan laputtamaan!

Kohti keskustaa, nelipyörän vaihtoa kävelyyn. Pyydän, ajetaanko vielä kotitaloni kulmilta? Jotta minustakin voisi tekemisen puutteessa tulla pysäköintikyylä...

Tyypillisimpiä virheitä aluekielto- ja invapaikoilla ei aamupäiväämme satu. Sen sijaan laputetaan yliaikaisia kiekko- ja mittaripaikoilla, lupalaputtomia kaupungin parkissa.

Kuvataan rekisteri, auto, paikka ja syy. Kirjataan tiedot älykkääseen puhelimeen, joka lähettää tulostuksen miniprintteriin. Otetaan vielä Veskulle todistusaineistona tunnistekuva lapusta tuulilasissa. Eipähän pääse omistaja eräpäivän jälkeen sanomaan, ettei lappua olisi jätetty.

Monia muita selityksiä puhelimitse tai tarkastajille kadun päällä kyllä sataa. ”Eihän tämä tässä tiellä ole”, ”En yhtään huomannut kieltoa”, ”No kun siinä oli muitakin...” Ja sitten se kaikista yleisin: ”Jätin vain ihan hetkeksi!” Jos autoon ei ole jätetty ketään (eli lasta) sitä vakuuttamaan, niin mistä me sitä voidaan tietää?

 Nips, naps ja printteri surisee!

Päiväni lähestyy loppuaan. Vaikka virhepysäköinnit tuovatkin äksöniä päivään, on silti Jarno mielissään, että kansa on pysäköinyt kesän kunniaksi oikein hyvin. Ohi mennessä hän mielellään jakaa ohjeistusta kysyjille. Aurinko paistaa ja tunnelma on kepeä. Rupatellaan kuin vanhat kuomat.

Voi ei! Meillä on mukavaa! Juuri tällaisiahan NIIDEN on sanottu olevan: kieroilijoita! Näennäisesti ystävällisiä - mutta läpi julmia kyyliä tosiasiassa.

Vai ovatko...? Olisiko sittenkin tiukkeneva keskustelu tarkastajan kanssa lähtöisin yleisimmin pysäköijästä itsestään? Eihän pirkko parkkisakkoja toivo vaan päinvastoin, on kaikkien turvallisuus ja liikenteen sujuvuus hänenkin työnsä varsinainen tavoite.

Asukkaan asialla – Työrakastunut

Ensimmäinen työrakkauteni roihahti tulille vastavalmistuneena insinöörinä. Siitä onkin jo aikaa. Nykyinen hieno tytärkaupunkimme Petonen humisi vielä mäntymetsänä ja puolukkaisena kareikkona. Pääsin onnekkaasti mukaan eteläisen alueen suunnittelua käynnistelevään työtiimiin. 

Kuinka kutkuttavaa olikaan vetää paksulla lyijyllä puhtaalle, vielä neitseelliselle skitsipaperille tulevaa asuinaluetta määrittäviä viivoja. Mustaan, hiukan rakeiseen ja joskus suttuiseenkin viivaan syntyi herkkä, hiukan henkilökohtainenkin suhde. Samanlaista suhdetta ei synny hiirikäden AutoCadilla tuottamaan sähköisen steriiliin viivaan. Jokainen uusi päivä oman työpöydän äärellä toi iloa ja tyydytystä. Tuskin jaksoi aamua odottaa. Toisinaan kuuminkin rakkaus väljähtyy vuosien saatossa. Ihana skitsipaperi alkoi tuoksua pelkälle paperille. Parisuhteen väljähtyessä silmä vilkuilee vihreämmille niityille. Työsuhteessa ajatukset samoavat uusiin tehtäviin. 

Uudenlainen työrakkauteni kehittyi salakavalasti vuosien kuluessa. Asukkaiden ja monien kumppaneiden kanssa tehdyn yhteistyön tuloksena sikisi Kuopioon poikkihallinnollisen kumppanuuden mallilapsi -asukastupatoiminta. Tämä poikatyttövillikko putkahti maailmaan uskaliaasti perinteisen organisaation ulkopuolelle. Monimuotoinen asukastupaverkoston toimintamalli kuitenkin sai onnekseen hyvää ravintoa, kasvoi, vahvistui ja kehittyy edelleen pontevasti. Isättömänä syntynyt tunnustettiin ja adoptoitiin virallisen palveluverkoston osaksi vastikään. 

Taidan olla työrakastumassa jälleen. Olisikohan se tällä kertaa kypsää, aikuista rakkautta. Paljon yhdessäoloa ja arvostavaa vuoropuhelua. Yhteen hiileen puhaltamista. Tilaa tekemiselle ja erilaisuudelle. Joskus ehkä vähän riehakkaampaakin menoa. Rakastuminen on aina riski. Ei voi koskaan tietää saako vastarakkautta vai tuleeko pakit. Aion kuitenkin riskeerata ja ottaa sinut omakseni, Kuopion lähidemokratiamalli! 

Kiitos teille kaikille keväällä lähidemokratiamallin käynnistysvaiheen kyselyyn vastanneet.

Poliittinen ohjausryhmä linjasi etenemistä kannanottojenne perusteella. Käy arvioimassa ohjausryhmän linjauksia nyt netissä.  Arviointi vie aikaa noin kymmenen minuuttia. Arviointi on avoinna elokuun loppuun  saakka. 

Osoite on entinen: Otakantaa.fi/Kuopion lähidemokratiamalli tai 

Kuopion kaupungin verkkosivut/Osallistu ja vaikuta. 

Pysy jaksolla! Vaikuta! Nauti kesästä!

Mirja Wihuri, lähidemokratiahankkeen projektipäällikkö

Yleisnainen Marin: Päivä päiväkotilaisena

Vehnäpuuroa ja ruisleipää. Täysjyvällä tankataan meidät Vanamot päivään.  Elämäni ensimmäiseen päiväkodissa.

Istahdan Niiralan päiväkodin sisarusryhmän aamupalapöytään. Saparot päässä yritän soluttautua joukkoon. 1-5 -vuotiaat ryhmätoverini tuijottavat hiljaa. Katseet kysyvät, miksi tuo vähintään kuusinkertaisesti vanhempi ja puolitoista kertaa pidempi jättäytyy hoitajien passattavaksi. Uutena tuleminen valmiiseen ryhmään on iästä riippumatta vaivaannuttavaa.

Pöydällä lojuu puoliksi väritettyjä kuvia. Saisinko minäkin? Ja simsalabim! Yhteys saavutettu. Hetkessä edessäni on kahden possun värityskuva, puuvärit ja seurassani viisi uutta tuttavuutta: kolmevuotias herra ja neidit kahdesta viiteen ikävuotta.

Meidän porukka

Ikä ei naista pahenna. Yhteisiä puheenaiheita löytyy kyllä. Telkkariohjelmat, Hoplop-kokemukset, sisarussuhteet, shoppailun tylsyys ja kesäpuuhat. Viisivuotiaan neidin sylki suihkuaa ja silmät pullistuvat jättikalajuttua selostaessa. Mielikuvitusystäviä on ollut meillä kaikilla. Nelivuotiaan perhe jopa adoptoi orvoksi jääneen mielikuvituskaverin.

Varpaiden harottaminen = joukkoon sulautuminen

”Arvaa mitä?” Retorinen kysymys aloittaa jokaisen lauseen. Pitkälle en ehdi arvaamaan. Vastaus tuli jo. Mummot on tosi vanhoja. Iltaisin pilvet muuttuvat vaaleanpunaisiksi ja savupiipun savu oranssiksi.

Kavereilleni kaikki on mahdollista. Teroittaa voi teroitinta, ei kynää, pyörittämällä. Miten ne tuonkin keksi? ”Me ollaankin fiksumpia!”, pikkuherra tokaisee.

Mielikuva äänekkäistä päiväkotiryhmistä karisee. Pulpatusta ja pölinää on mutta volyymi pysyy normaaleilla taajuuksilla. Päivän ainoat joukkohuudahdukset heitetään, kun ohjaajamme Marika ilmoittaa lähdöstä Peräskiin. Ryhmän riemu on suuren suuri. Tuulettaminen ja ilonhuudot tarttuvat. Ilakoin kaikista lujimmin vaikka en edes tiedä, minne minua viedään. Mutta ensin pisulle.

Lasten vessan ovella iskee ryhmän ehdoton kielto: minulla ei ole mitään asiaa minipöntölle. Kapinoin. Ei oo reiluu! Syntyy tiukka väittely. Yksi vastaan viisi. Hiljennän haastajat kysyessäni, miksi pienet saa käydä isojen pöntöllä, jos isot ei saa käydä pienten. Voitto vessaan. Tytöt jää vahtiin lukottoman oven eteen.

”Kuka on istunut minun pöntölläni?”

Marika pyytää nimeltä yksitellen jonoon. Viimeinen tarkistaa, onko suora. Saa mennä. Eka, toka, minäkin, hypitään portaita alaspäin. ”Oliko luvallista?”, Marika huomauttaa. Anteeks, innostuttiin.

Kaikki perillä ja ovi Peräskiin aukeaa. Sisätossut lentävät jalasta ja kaverini valtaavat jumppahuoneen. Juokseminen sallittu, jopa suotavaa. Ollaanko ralliautoja? Joo! Renkaat käteen ratiksi ja kirmataan ringissä ympäri salia. Isolta päiväkotilaiselta loppuu polttoaine alta aikayksikön. Mutta vielä jaksaa toiseen suuntaan!

Suurta iloa pienen kuvakulmasta

Rakennetaanko temppurata? Joo! Kokeilen köysiä, renkaita, trampoliinia, puolapuita ja liukumäkeä. Ryömin ahtaan muovisen putken läpi.

Pikkukaverit auttaa isomman ulos

Kuka ei muka kuuluisi joukkoon?

Leikitäänkö ankkoja? Joo, leikitään vaan, mutta minä en sitten ole äitiankka. Taas väitellään. Yksi vastaan viisi. Sanoivat olevansa minua fiksumpia - miksi minun siis pitää olla isojen roolissa?

Ei äitiankka vaan vastarannankiiski

Kesäkuun kolea ei riko rituaaleja. Pihalle on päästävä. (Onnekseni) minun kokoisia varavaatteita ei ole ja saan Marikalta luvan jäädä sisälle. Syön pienimmäisten kanssa. Riisiä, perunaa, salaattia ja kanakastiketta. Käsikana (broilerin koipi) olisi kuulemma parempaa. Vieruskaveri nukahtaa kesken haarukoinnin.

Kaverit palaa pihalta. Meidän porukka, tässä taas. On aika varovasti paljastaa, että puolipäivähoitoni on lopuillaan. Kaverini vaikenevat. Jättävät yksin. Lähtevät pisujen kautta päiväunille.

Sweet dreams!

 Leikkihuone on taiottu makuusaliksi. Jokaisella oma seinästä vedettävä sänky. Hämäränhyssy ja panhuilumusiikkia. Kaverit pujahtaa omiin peteihin. Käyn vielä silittämässä hyviä unia. Viisivuotias kaverini nousee ja pyytää, tulisinko muuna päivänä. Voitais puuhata yhdessä. Leikittäisiin ankkoja. Eikä minun tarvitsisi olla äiti.


Yleisnaisen takaa löytyy teatteri-ilmaisun ohjaaja Anni Marin, joka teksteissään vahvasti heittäytyy jonkun kuopiolaisen saappaisiin tai Kuopion palvelua testaamaan.

Anni on autoton, älypuheliton, televisioton, lapseton Matkus-neitsyt, jolle on tunnusomaista ihmettely, heittäytyminen, kokeileminen. Anni lähtee liikkeelle avoimin ja leikkisin mielin.