Asukkaan asialla – Työrakastunut

Ensimmäinen työrakkauteni roihahti tulille vastavalmistuneena insinöörinä. Siitä onkin jo aikaa. Nykyinen hieno tytärkaupunkimme Petonen humisi vielä mäntymetsänä ja puolukkaisena kareikkona. Pääsin onnekkaasti mukaan eteläisen alueen suunnittelua käynnistelevään työtiimiin. 

Kuinka kutkuttavaa olikaan vetää paksulla lyijyllä puhtaalle, vielä neitseelliselle skitsipaperille tulevaa asuinaluetta määrittäviä viivoja. Mustaan, hiukan rakeiseen ja joskus suttuiseenkin viivaan syntyi herkkä, hiukan henkilökohtainenkin suhde. Samanlaista suhdetta ei synny hiirikäden AutoCadilla tuottamaan sähköisen steriiliin viivaan. Jokainen uusi päivä oman työpöydän äärellä toi iloa ja tyydytystä. Tuskin jaksoi aamua odottaa. Toisinaan kuuminkin rakkaus väljähtyy vuosien saatossa. Ihana skitsipaperi alkoi tuoksua pelkälle paperille. Parisuhteen väljähtyessä silmä vilkuilee vihreämmille niityille. Työsuhteessa ajatukset samoavat uusiin tehtäviin. 

Uudenlainen työrakkauteni kehittyi salakavalasti vuosien kuluessa. Asukkaiden ja monien kumppaneiden kanssa tehdyn yhteistyön tuloksena sikisi Kuopioon poikkihallinnollisen kumppanuuden mallilapsi -asukastupatoiminta. Tämä poikatyttövillikko putkahti maailmaan uskaliaasti perinteisen organisaation ulkopuolelle. Monimuotoinen asukastupaverkoston toimintamalli kuitenkin sai onnekseen hyvää ravintoa, kasvoi, vahvistui ja kehittyy edelleen pontevasti. Isättömänä syntynyt tunnustettiin ja adoptoitiin virallisen palveluverkoston osaksi vastikään. 

Taidan olla työrakastumassa jälleen. Olisikohan se tällä kertaa kypsää, aikuista rakkautta. Paljon yhdessäoloa ja arvostavaa vuoropuhelua. Yhteen hiileen puhaltamista. Tilaa tekemiselle ja erilaisuudelle. Joskus ehkä vähän riehakkaampaakin menoa. Rakastuminen on aina riski. Ei voi koskaan tietää saako vastarakkautta vai tuleeko pakit. Aion kuitenkin riskeerata ja ottaa sinut omakseni, Kuopion lähidemokratiamalli! 

Kiitos teille kaikille keväällä lähidemokratiamallin käynnistysvaiheen kyselyyn vastanneet.

Poliittinen ohjausryhmä linjasi etenemistä kannanottojenne perusteella. Käy arvioimassa ohjausryhmän linjauksia nyt netissä.  Arviointi vie aikaa noin kymmenen minuuttia. Arviointi on avoinna elokuun loppuun  saakka. 

Osoite on entinen: Otakantaa.fi/Kuopion lähidemokratiamalli tai 

Kuopion kaupungin verkkosivut/Osallistu ja vaikuta. 

Pysy jaksolla! Vaikuta! Nauti kesästä!

Mirja Wihuri, lähidemokratiahankkeen projektipäällikkö

Yleisnainen Marin: Päivä päiväkotilaisena

Vehnäpuuroa ja ruisleipää. Täysjyvällä tankataan meidät Vanamot päivään.  Elämäni ensimmäiseen päiväkodissa.

Istahdan Niiralan päiväkodin sisarusryhmän aamupalapöytään. Saparot päässä yritän soluttautua joukkoon. 1-5 -vuotiaat ryhmätoverini tuijottavat hiljaa. Katseet kysyvät, miksi tuo vähintään kuusinkertaisesti vanhempi ja puolitoista kertaa pidempi jättäytyy hoitajien passattavaksi. Uutena tuleminen valmiiseen ryhmään on iästä riippumatta vaivaannuttavaa.

Pöydällä lojuu puoliksi väritettyjä kuvia. Saisinko minäkin? Ja simsalabim! Yhteys saavutettu. Hetkessä edessäni on kahden possun värityskuva, puuvärit ja seurassani viisi uutta tuttavuutta: kolmevuotias herra ja neidit kahdesta viiteen ikävuotta.

Meidän porukka

Ikä ei naista pahenna. Yhteisiä puheenaiheita löytyy kyllä. Telkkariohjelmat, Hoplop-kokemukset, sisarussuhteet, shoppailun tylsyys ja kesäpuuhat. Viisivuotiaan neidin sylki suihkuaa ja silmät pullistuvat jättikalajuttua selostaessa. Mielikuvitusystäviä on ollut meillä kaikilla. Nelivuotiaan perhe jopa adoptoi orvoksi jääneen mielikuvituskaverin.

Varpaiden harottaminen = joukkoon sulautuminen

”Arvaa mitä?” Retorinen kysymys aloittaa jokaisen lauseen. Pitkälle en ehdi arvaamaan. Vastaus tuli jo. Mummot on tosi vanhoja. Iltaisin pilvet muuttuvat vaaleanpunaisiksi ja savupiipun savu oranssiksi.

Kavereilleni kaikki on mahdollista. Teroittaa voi teroitinta, ei kynää, pyörittämällä. Miten ne tuonkin keksi? ”Me ollaankin fiksumpia!”, pikkuherra tokaisee.

Mielikuva äänekkäistä päiväkotiryhmistä karisee. Pulpatusta ja pölinää on mutta volyymi pysyy normaaleilla taajuuksilla. Päivän ainoat joukkohuudahdukset heitetään, kun ohjaajamme Marika ilmoittaa lähdöstä Peräskiin. Ryhmän riemu on suuren suuri. Tuulettaminen ja ilonhuudot tarttuvat. Ilakoin kaikista lujimmin vaikka en edes tiedä, minne minua viedään. Mutta ensin pisulle.

Lasten vessan ovella iskee ryhmän ehdoton kielto: minulla ei ole mitään asiaa minipöntölle. Kapinoin. Ei oo reiluu! Syntyy tiukka väittely. Yksi vastaan viisi. Hiljennän haastajat kysyessäni, miksi pienet saa käydä isojen pöntöllä, jos isot ei saa käydä pienten. Voitto vessaan. Tytöt jää vahtiin lukottoman oven eteen.

”Kuka on istunut minun pöntölläni?”

Marika pyytää nimeltä yksitellen jonoon. Viimeinen tarkistaa, onko suora. Saa mennä. Eka, toka, minäkin, hypitään portaita alaspäin. ”Oliko luvallista?”, Marika huomauttaa. Anteeks, innostuttiin.

Kaikki perillä ja ovi Peräskiin aukeaa. Sisätossut lentävät jalasta ja kaverini valtaavat jumppahuoneen. Juokseminen sallittu, jopa suotavaa. Ollaanko ralliautoja? Joo! Renkaat käteen ratiksi ja kirmataan ringissä ympäri salia. Isolta päiväkotilaiselta loppuu polttoaine alta aikayksikön. Mutta vielä jaksaa toiseen suuntaan!

Suurta iloa pienen kuvakulmasta

Rakennetaanko temppurata? Joo! Kokeilen köysiä, renkaita, trampoliinia, puolapuita ja liukumäkeä. Ryömin ahtaan muovisen putken läpi.

Pikkukaverit auttaa isomman ulos

Kuka ei muka kuuluisi joukkoon?

Leikitäänkö ankkoja? Joo, leikitään vaan, mutta minä en sitten ole äitiankka. Taas väitellään. Yksi vastaan viisi. Sanoivat olevansa minua fiksumpia - miksi minun siis pitää olla isojen roolissa?

Ei äitiankka vaan vastarannankiiski

Kesäkuun kolea ei riko rituaaleja. Pihalle on päästävä. (Onnekseni) minun kokoisia varavaatteita ei ole ja saan Marikalta luvan jäädä sisälle. Syön pienimmäisten kanssa. Riisiä, perunaa, salaattia ja kanakastiketta. Käsikana (broilerin koipi) olisi kuulemma parempaa. Vieruskaveri nukahtaa kesken haarukoinnin.

Kaverit palaa pihalta. Meidän porukka, tässä taas. On aika varovasti paljastaa, että puolipäivähoitoni on lopuillaan. Kaverini vaikenevat. Jättävät yksin. Lähtevät pisujen kautta päiväunille.

Sweet dreams!

 Leikkihuone on taiottu makuusaliksi. Jokaisella oma seinästä vedettävä sänky. Hämäränhyssy ja panhuilumusiikkia. Kaverit pujahtaa omiin peteihin. Käyn vielä silittämässä hyviä unia. Viisivuotias kaverini nousee ja pyytää, tulisinko muuna päivänä. Voitais puuhata yhdessä. Leikittäisiin ankkoja. Eikä minun tarvitsisi olla äiti.


Yleisnaisen takaa löytyy teatteri-ilmaisun ohjaaja Anni Marin, joka teksteissään vahvasti heittäytyy jonkun kuopiolaisen saappaisiin tai Kuopion palvelua testaamaan.

Anni on autoton, älypuheliton, televisioton, lapseton Matkus-neitsyt, jolle on tunnusomaista ihmettely, heittäytyminen, kokeileminen. Anni lähtee liikkeelle avoimin ja leikkisin mielin.